Kesällä kerran

Huh hellettä! Hampurissa on ukkonen jyrissyt oikein urakalla koko tämän viikon, ja aika hikiset oltavat on ollut erityisesti tuolla koululla (1970-luvun betonimöykyssä ei se ilmastointi ole ihan paras mahdollinen…). Olen yrittänyt olla ahkera ja kulkea pyörällä mahdollisimman paljon, mutta voi kiesus että tulee hiki kun ulkona on muutenkin jo +25C ja siinä sitten ihanan nihkeänä saa kiemurrella koko päivän.

Muukin syy pyörällä kulkemiseen tosin on, minulla ei siis ole enää täällä Hampurissa autoa! Eikä kyllä henkilökohtaista kuljettajaanikaan, mieheni lähti viikko sitten takaisin Suomeen. Asuntomme remontti ja työt kutsuivat ja siellä lenteleekin parketti ainakin raporttien mukaan oikein mallikkaasti pellolle ja uutta tulee tilalle tänä viikonloppuna. Lisäksi tulossa on vähän uutta tapettia muutamaan huoneeseen ja jos oikein innostun (minä siis olen tietysti työnjohtaja täältä Saksasta käsin), niin keittiön työtasonkin voisi uusia. Hmm. Odotan jo innolla että pääsen katsastamaan pienen pintaremontin tuloksen! Tällä lailla remppaamisen pitäisi aina mennä. Että itse ei tarvitsisi kärsiä yhtään, vaan homma tehdään avaimet käteen-periaatteella. Esittelen teillekin sitten tuloksia kunhan pääsen kotiin :)

Viimeisen yhteisen päivän kunniaksi täällä Neuengammella lähdimme mieheni kanssa viime viikolla kanoottisoudulle. Tämä oli yksi niistä asioista, joista ajattelimme heti tänne tullessa että tuonne pitää sitten mennä joku kerta. Kanootinvuokrauspaikka on ihan parin kilsan päässä kotoamme, mutta niin se vuosi sitten vierähti emmekä koskaan menneet vesille, vaikka ajoimme siitä ohi joka ikinen päivä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan ja hellepäivän tekemiseksi vesillä lilluminen sopi varsin hyvin.

Koska Saksassa monikin asia supersäänneltyyn Suomeen verrattuna on vähän sinne päin, niin mistään pelastusliiveistä saati melomisohjeista ei kukaan sanonut yhtään mitään. Mela käteen ja menoksi! Olemme molemmat kyllä meloneet ennenkin ja tottuneita sisävesillä soutelijoita joten pärjäsimme ihan hyvin ilmankin. Ällörehevöitynyt Elben sivuhaara oli lisäksi melko matala eikä kumpaankaan rantaan ollut kuin kymmenisen metriä matkaa, uimataitoisina siis lähdimme matkaan sen kummempia ihmettelemättä. Minulla menee niska jumiin todella helposti ja siksikin otimme aika rauhallisesti, melominen on lapojen seudulle melkoista kyytiä. Lilluttelu sujui oikein kivasti, matkalla näimme muitakin veneitä (yllä näkyvästä paatista eläkeläisten päiväretkiryhmä heilutteli iloisesti) ja lisäksi tosi paljon lintuja ja yhden uivan koirankin!

Täällä Neuengammen nurkilla villieläimet tuntuvat minusta kovin kesyiltä. Nämäkään linnut eivät paljoa välittäneet, vaikka lilluimme ohi ihan muutamien metrien päästä. Saman olen huomannut lenkillä aiemminkin, lisäksi olen nähnyt täällä asuntomme lähellä ensimmäistä kertaa elämässäni majavan. Niin ja käärmekin tuossa pihalla luikerteli männä viikolla…

Yksin oleminen on ainakin ensimmäisen 25 % jälkeen (en laske tietenkään) tuntunut ihan hyvältä. Tietysti olisin mieluummin Suomessa mieheni kanssa, mutta ihan virkistävää tämä oma seurakin kyllä on. Saan kutoa ihan juuri niin paljon kuin haluan ilman silmien pyörittelyä, ja hyvällä omatunnolla vahdata illalla pari jaksoa Greyn anatomiaa putkeen. Asuin viimeksi yksin AMK-aikoina Turussa ja juu, muutaman kuukauden valmistumisen jälkeen Tampereellakin. Kyllä sitä vaan toisen läsnäoloon niin tottuu, mutta en silti iltaisin hamua viereistä tyynyä. Skypettely tietenkin lievittää ikävöimistä :)

Koulua on aika reippaalla tahdilla melkein joka päivä ja kaikki kotona tehtävät läksyt ja projektit siihen päälle. Iltaisin olen välillä ihan naatti, kun aivot ovat vitosvaihteella hela dagen ja kotiin tullessa tuntuu, että kaurapuuron keittokin vaatisi liikaa älyä. Olen tosi hyvä nukkuja joten öisin saan pääni yleensä varsin hyvin nollattua. Tällä viikolla myös ensimmäiset kesämansikat torilta piristivät mieltä :)

Tulipa pitkästä aikaa postaus, johon ei liitynyt yhtäkään villasukkaa! Olen muuten tähän käsityöaiheeseen liittyen laittamassa vähän lisäpaukkuja somen käyttöön tulevan kesän aikana. Mutta siitä lisää vähän myöhemmin toivottavasti heinäkuun puolella.

Mukavaa alkanutta viikonloppua,

-Marianna

Hampurin maraton

Vihdoin se koitti, sunnuntai ja kauan odotettu isoveljeni Tuomaksen maraton! Selitän tätä juoksua tässä aika tarkkaan vaikka tämä blogi onkin minun elämästäni kertova eikä veljeni ;) Tiedän vain, että siellä on monta maratonselostuksen odottajaa, joten täältä pesee.

Juoksija itse oli ainakin lauantaina illalla vielä aika viilipyttynä, mutta meitä muita kyllä jännitti senkin edestä. Olimme suunnitelleet viisi-kuusi paikkaa reitin varrelle, joiden välillä aioimme suhata sekä junalla että jalkamatkassa kannustamaan veljeäni. Yhden turhan reissun teimme 22 km etapille ja veljeni oli ehtinyt jo juosta tuon paikan ohitse, mutta palasimme siten vain pikiliukua takaisin keskustaan ja ehdimme vielä passelisti hurramaan, kun Tuomas juoksi maalisuoran kunnialla loppuun asti :) Kaikkiaan ehdimme näkemään hänet reitillä neljä kertaa, ihan hyvä saldo siis. Erityisen mukavaa oli olla kannustamassa viimeisellä sadalla metrillä, voi yyh että olin Tuomaksesta niin ylpeä ♥

1 km etapilla, Afrikan miehet juoksivat niin lujaa ohi ettei paljoa ehtinyt näkemään! Koko kisan voittaja oli etiopialainen Afera ajalla 2:06:58.

Maratonin seuraaminen ympäri kaupunkia kävi kyllä ihan työstä sekin. Meillä oli aika kunnianhimoinen aikataulu sen suhteen, moneenko paikkaan aioimme ehtiä. Kaksi etappia jouduimme matkan varrella jättämään välistä poiskin. Vaikka metroja menee ristiin rastiin Hampuria muutaman minuutin välein niin siirtymisissä paikasta toiseen oli välillä tosi kiire. Jonkun pätkän juoksimmekin, että ehdimme bongaamaan Tuomaksen :D

Tuomas juoksi koko matkan, kuulemma juomaa ottaessa vähän otti kevyempiä askelia. Yhtä musta-asuista juoksijaa oli välillä ihmismassasta tosi hankalaa seuloa, bongauspaikoilla sai olla silmä kovana ettei Tuomas päässyt pujahtamaan ohitse! Vaikeusastetta lisäsi vielä se, että meillä ei ollut muuta kuin veljeni antama aika-arvio etapeille takeena siitä, koska hän olisi kohdalla. Maratonille olisi ollut ilmeisesti ollut olemassa myös älypuhelinsovellus, jossa sirutetut juoksijat olisivat reaaliaikaisena näkyneet. Sen hinta oli vissiin joku parikymmentä euroa (!) joka appsista tuntui etukäteen älyttömältä hinnalta, mutta nyt jälkeenpäin ajatellen olisi ihan ehdottomasti pitänyt hommata se seuraamista helpottamaan. Ehkä seuraavalle maratonille sitten ;)

Maaliviivan takana. Tässä vaiheessa olimme jo nähneet Tuomaksen loppuspurtin ja olimme matkalla juoksijoiden tapaamispaikalle.

Ei voi sanoa, että voittajan olisi HELPPO hymyillä, juoksun jälkeen jalat olivat kuulemma aika puuroa :D Pikkuveli taasen on hyvinvoivamman näköinen. Tuomaksen loppuaika oli 04:00:22.

Oli kyllä todella hieno tapahtuma kaiken kaikkiaan ja mielenkiintoinen päivä! Maratonia oli mukavaa seurata, en ole koskaan ollut katsomassa näin isoa urheilutapahtumaa. Lisämaustetta toi muiden suomalaisten (kaikkiaan 112) bongaaminen sekä kaiken maailman ihmeelliset vitsiasut, joita juoksijoilla oli päällä :D Löytyi 80-luvun teemalla pukeutunut sulkapallon pelaaja (mailakin mukana), Brandenburgin portti Berliinistä, Sebamed-saippuapullo, Darth Vader sun muuta… Ihan älyttömissä kostyymeissä ihmiset viitsivätkin juosta! Ikähaarukka oli maratoonareissa melkoinen, nuorimmat näyttivät alle 15-vuotiailta ja vanhimmat varmaan yli seitsemänkymppisiltä. Kaksi juoksijaa bongattiin paljain jaloin!

Tämän ison tapahtuman jälkeen on vähän harmi, että Hampuri ei saanut yrittämiään 2024 kesäolympialaisia, niitä olisi ollut ihan mahtava palata tänne seuraamaan. En ole mikään erityinen urheilufani sen suhteen, että mikään laji ei minussa herätä mitään kovin suuria tunteita. Enemmänkin tapahtumien juhlava humu ja tunnelma houkuttavat, ehkä joskus voisi matkustaa olympialaisiin jonnekin päin maailmaa :)

Tässä vielä muutama linkki kiinnostuneille (aukeavat Excel-taulukkona):

Sijoitukset, miehet

Sijoitukset, naiset

Suomalaiset juoksijat

-Marianna

Partnachklamm

Vielä yksi postaus Garmisch-Partenkirchenistä! Viimeisenä päivänä GaPassa emme siis enää lasketelleet vaan lähdimme kiertelemään kylää ja sen ympäristöä. Tämä oli oikein hyvä päätös, koska GaPassa luonto tarjoaa paljon muutakin kaunista kuin rinteet. Kaupungista pääsee kävellen vuoristoon, tosin ihan monen kilometrin korkeuteen huipuille en minä ainakaan ihan noin puolikylmiltään olisi pystynyt kävellen lähtemään. Sen sijaan lähdimme katsomaan Partnachklammia eli Partnachin kurua tai kanjonia. Jotenkin kuru tuntuu minun suuhuni sopivammalta nimitykseltä, joten käytetään sitä. Kyseessä on siis vähän Helvetinkolun tapainen rotko/railo/kuru.

Kurulle oli kaupungin keskustasta matkaa ehkä, hmm viitisen kilometriä. Meillä oli koko päivä aikaa ja lähdimme seikkailumielellä patikoimaan kohti paikkaa. Meillä oli edelleen tosi hyvä tuuri ja ihmisiä ei ollut edes matkallakaan nimeksikään, muutamia satunnaisia tallustelijoita lukuun ottamatta. Kurulle oli hyvät opasteet, pienellä navigaattorin käytöllä selvisi hyvin :)

Meillä ei oikein ollut tietoa mikä meitä odottaa ja kuinka pitkä matka paikalle lopulta olikaan. Se ei oikeastaan haitannut koska olin pakannut reilusti eväitä, meillä oli iltaan asti aikaa ja sää oli täydellinen. Lisäksi matkalla oli useampiakin majataloja ja vuoristoravintoloita, joten senkään suhteen ei hätää ollut. Varsinainen kurulle johtava polku oli suljettu suojasään vuoksi, koska rinne polun vieressä on todella jyrkkä ja suojalla sieltä voisi pudota jäätä ja lunta päähän. Siispä otimme kiertoreitin joka oli pienen pieneen kylään johtava tie, voi pojat että sielläkin korkeuksissa ja jyrkänteillä joku asuu. Kaikissa vastaan tulleissa autoissa oli telaketjut ja toivottavasti neliveto, koska tämäkin tie oli JYRKKÄ. Mutta wau, mitkä maisemat vuoren päällä odottivatkaan. Oli aivan henkeäsalpaavan kaunista, ja kyllä se henki aika salpautunut olikin ja posket punaisena kipuamisen jälkeen. Laella oltiin pientä vajaa 1000 metrissä merenpinnasta.

Tuosta yllä näkyvästä pienestä kylästä oli matkaa kurulle vielä kilometrin verran, mutta se alkoi sitten olla jo alamäkeä. Menimme siis kiertotietä ja jouduimme ensin kapuamaan vuorelle ja sitten laskeutumaan takaisin alas kurulle, mutta kuten näkyy niin tuo reissu kyllä kannatti näkymien puolesta. Alas kurulle meni pieni polku ja auringon porottaessa puista tippuili suojaluminöttösiä päähän. Oli melkoisen söpöä tuolla metsässä!

Saavuimme lopulta reilun kahden tunnin patikoinnin jälkeen itse kurulle. Kurun sisäänkin yleensä pääsee, mutta samasta syystä kuin edellä se oli nyt suljettu, koska kurun seinämät ovat täyttä jäätä ja railoon meneminen olisi ollut todella vaarallista. Lisäksi säästyimme kolmen euron sisäänpääsymaksulta ;) Olimme kiertotietä matkatessa tulleet kurun toiseen päähän, varsinaisesti sisään mennään sieltä mistä aloitimme kiipeämisen vuoren päälle. Täällä takapuolella oli aivan hiljaista, ei ristin sielua ja saavuimmekin joen liplattaessa aurinkoiseen, kauniiseen laaksoon. Tuli vähän sellainen olo kuin olisi jossain Bambi-piirretyn satumetsässä.

Meni varmaan tunti kun vain ihailimme paikan kauneutta ja napsimme valtavan määrän kuvia, joita tässä nyt näette. Kyllä voi luonto olla sitten uskomattoman kaunis, sen kyllä huomasi tällä reissulla. Vaikka itse kuru oli suljettu niin se ei harmittanut yhtään, koska tämä laakso ja vielä yksinoikeudella meidän ihasteltavanamme oli hieno palkinto hikisen tallustamisen päätteeksi. Aloin olla tiukoista nousuista jo aivan poikki ja paluumatkalla jalka ei noussut ihan niin innokkaasti kuin tullessa… Onneksi paluu oli kuitenkin valtaosin alamäkeä!

Kylään päästyämme nälkä oli kuin sudella ja palkitsimmekin itsemme pään kokoisilla burgereilla ;) Että voi ruoka maistua hyvältä kun on koko päivän ulkoillut raikkaassa vuori-ilmassa!

Nyt sain blogin osalta Garmisch-Partenkirchenin pakettiin, täytyy sanoa että kohde oli kyllä ehkä hienoimpia paikkoja jossa koskaan olen käynyt. Seuraavan kerran alpeille mennessä voisi ehkä kokeilla Itävallan puolta, mutta en pistäisi pahakseni vaikka joskus pääsisin vielä palaamaan Garmischiin :)

-Marianna

Lisää Garmisch-Partenkircheniä

Ei tämä lysti vielä tähän loppunut, minulla on vielä tämänkin jälkeen ainakin yksi postaus tulossa GaPasta… Kun edellisessä jutussa kerroin laskettelusta niin sanottakoot nyt muutama sana myös itse kylästä. GaPa on siis kaksi erillistä kylää, Garmisch ja Partenkirchen, joista Partenkirchen on vanhempi. Wikipedia minulle kertoi että ensimmäiset maininnat tästä kylästä ovat jo ajanlaskun alusta. Partenkircheniä halkova mukulakivitie noudattaa kuulemma edelleen roomalaisten kauppareittiä, joka kulki Venetsiasta Augsburgiin.

Kylä on supersöpö ja kuten sanottua, siellä on helppo liikkua kävellen. Meidän ollessamme tuolla paikalla viikolla 8, kaupunki oli oikein rauhallinen eikä mitään turistihössötystä pahemmin ollut. Rinteissä toki oli väkeä mutta ei mitenkään hirmuisesti. Kysyin erään ravintolan tarjoilijalta että koska saksalaisten huippu-season on, ja hän sanoi että vissiin saksalaisten hiihtolomat olivat loppuneet juuri männä viikolla. Korkeakoulujen lomat ovat toki edelleen käynnissä, mutta joka tapauksessa onnistuimme ihan säkällä ohittamaan vuoden pahimman ruuhkahuipun.

GaPassa yöpyy vuosittain 1,2 miljoonaa matkailijaa mikä on kylän kokoon (25 000 asukasta) nähden todella suuri määrä. Hotelleja, hostelleja ja majataloja on joka paikka täynnä ja niitä löytyy kyllä joka kukkarolle. Aloimme mieheni kanssa laskeskella, että edes Suomesta päin Garmisch-Partenkircheniin ei ole kovin kallista tulla. Jos saa edes kohtalaisen hintaiset lennot Müncheniin, tulee sieltä alle 100 km bussilla tai junalla (tule bussilla! Deutsche Bahn on järkyttävän kallis junayhtiö!) Garmischiin ja vuokraa edullisen hotellin, niin rahaa ei ole edes paljoa vielä palanut. Rinteeseen välineiden vuokraus oli ihan kohtuullisen hintaista, kahden päivän varusteet (sukset+monot+kypärä) oli 54€ ja laudalla muutaman euron halvempi. Hissilippu kahdeksi päiväksi maksoi opiskelijalle 68€. En pidä näitä hintoja pahana ollenkaan, koska esim. Himoksella liikutaan ihan samoissa summissa (taitaa olla kalliimpaakin?) ja näitä kahta paikkaa verratessa on eroa aika lailla…

Alpeilta alas kylään laskevat sulamisvedet muodostavat kylää halkovan joen, jonka vesi on kauniin kirkasta kuten yllä olevassa kuvassa näkyy. Muutenkin pelkästään jo kylän ympäristö oli oikein kaunista ja nättiä, oli mukavaa ihan vain kuljeskella ympäriinsä ja ihailla vuoristomaisemia. GaPassa on todella paljon putiikkeja, ravintoloita ja palveluja, joten jos haluaa tehdä muutakin kuin talviurheilla niin siihen on oikein hyvä tilaisuus. Olin positiivisesti yllättynyt siitä, että vaikka paikka on todella suosittu matkailukohde niin hintataso oli silti hyvä ja edullinen. Pizza-illallinen juomineen maksoi kahdelta reilu 20€, pullakahville pääsi vitosella per naama ja hotellimme maksoi 60€/yö. Hotellista sai lisäksi GaPa guest cardin, jolla olisi päässyt ilmaiseksi bussilla keskustasta hiihtokeskukselle. Me kuitenkin tallustelimme kävellen joka paikkaan, iltaisin oli jo niin rätti että after skihin ei ollut pienintäkään hinkua. Taisimme mennä joka ilta ennen kymmentä nukkumaan.. :D

Garmisch-Partenkirchen on siis mielestäni ihan hyvä lomakohde, vaikka ei laskettelusta välittäisikään. Hiihtohisseillä pääsee vuorten huipulle ihmettelemään ilman suksiakin, ja jonkun verran jengiä oli vuorilla liikkeellä myös kävellen tai lumikenkäillen. Murtomaahiihtoon ei oikein ollut nyt mahdollisuuksia, koska vissiin (?) ladut olivat laaksossa ja siellä yli +10C lämpötilassa ei paljon latu-uria sitten näkynyt… Kylässä voi kuitenkin shoppailla, käydä museoissa, kylpylässä, kasinolla tai vaikka keilaamassa. Aivan unelma olisi tulla joskus vaelluslomalle kesäkautena ja kivuta joku hieno reitti ja yöpyä alppien rinteillä. Ehkä ensi talvilomalla sitten.. ;)

-Marianna

Garmisch-Partenkirchen

Neljän päivän reissu alpeilla on nyt ohitse, kohteena oli Saksan ja Itävallan rajalla sijaitseva Garmisch-Partenkirchen, joka on tuttu ainakin hiihdon ja mäkihypyn maailmancupin kisoja seuranneille. Valitsimme paikan aika randomilla, oikeastaan lähinnä siksi että se oli meille nimenä tuttu (juuri noiden kisojen vuoksi) ja sinne pääsi edullisesti bussilla. Saksan, Itävallan ja Sveitsin raja on täynnä hiihtokeskuksia, joten valinnanvaraa kyllä riittää mikäli alpeille mielii. Minulle oli ollut koko ajan itsestään selvää, että kun Saksaan tullaan niin sitten lähdetään siellä alpeillakin käymään. Reissu oli aika raskas pitkän etäisyyden vuoksi, mutta joka ikisen bussissa istutun tunnin ja kulutetun euron arvoinen!

Garmisch-Partenkirchen on kahden pikku kylän yhdistelmä, joiden nimet ovat yllättäen Garmisch sekä Partenkirchen :D Junarata menee kylien keskeltä ja jakaa alueen vanhahtavaan Partenkircheniin ja (vain hieman) modernimpaan Garmischiin. Kylän profiili oli kyllä todella perinteisen tirolilaiskaupungin mukainen, piparkakkumaisia taloja joiden seinissä oli vähän kornin näköisiä enkeli- ym. maalauksia. Meidän hotellimme sijaitsi Garmischin puolella. 25 000 asukkaan Garmisch-Partenkirchen oli siitä loistokohde, että koska kylä on niin pieni, niin joka paikkaan pääsi kävellen. Auto olisi tietysti ollut ihan näppärä, mutta vaikka meidänkin hotellimme oli ihan kylän laidalla niin kävelimme silti joka paikkaan, myös hiihtokeskukseen.

Noh, sitten sinne rinteeseen. Noita vuoria ja niiden kauneutta eivät sanat meinaa riittää kuvaamaan. Maisemat olivat henkeäsalpaavan kauniit, kelit täydelliset, rinteet ihan loistavat ja koko reissu vaan niin järjettömän hieno, etten tiedä miten voisin lakata ylistämästä tätä kohdetta!! Sori menee jo imeläksi, mutta en voi sille mitään :D

Minä ja mieheni emme ole mitään ammattilaskijoita, käymme joka talvi ehkä kerran kaksi laskettelemassa, mutta ehkä nyt voisi sanoa että jollain tasolla harrastamme tätä menoa. Mieheni laskee laudalla ja minä suksilla. Garmisch-Partenkirchenissä rinteitä on tarjolla yhteensä 280 kilometrin verran ja tällaisella minilomalla ei tosiaan edes ehdin niitä kaikkia koluta. Mustaan eli haastavimpaan mäkeen en mene, mutta keskitason punainen ja helppo sininen sopivat minulle hyvin. Vaikka hississä saa istua hyvän tovin ennen kuin pääsee vuorten laelle, niin se ei haittaa koska rinteet ovat niin pitkiä että pisimpien alas pääsyyn menee aikaa jo melkein puoli tuntia. Kaikki GaPan rinteet ovat vuorten rinteissä ja huipulla, ja laskettelupaikat on jaoteltu erilaisiin alueisiin, joiden välillä liikutaan hisseillä. Huomasimme, että mitä ylemmäs jaksaa matkata niin sitä paremmat ja mielenkiintoisemmat rinteet löytää ja ihmisiäkin on ylhäällä vähemmän.

Korkeuseroja Garmisch-Partenkirchenistä löytyy reippaasti, itse laaksossa sijaitseva kylä on jo 700 m merenpinnan yläpuolella, ja Saksan korkein vuori Zugspitze on huippuineen karvaa vaille 3000 metrissä. Laaksossa ei ollut lunta hipun hippuakaan ja aurinkoisella kelillä lämpötila nousi 15 asteeseen. Ylöspäin hiihtohissillä mentäessä taas lämpötila laski niin, että korkeimmalla paikalla jossa me kävimme, oltiin jo lähellä nollaa. Tästäkin johtuen ylhäällä olevat rinteet ovat paremmat kuin alempana, koska ylhäällä lumi on ihan oikeaa ja jäistä, alempana kaikki rinteet tykitetään. Se kyllä näkyi rinteiden laadussa, iltapäivää kohden alemmat paikat alkoivat olla jo melkoista muhjua. Aluksi ihmettelin, että miksi ihmeessä koko rinnealue suljetaan jo puoli neljältä, mutta kun pois lähtiessä laski ylhäältä alas niin tajusi, etteivät mäet kuuden-seitsemän tunnin laskettelun jälkeen ole enää kulkukelpoisia. Olimmekin siis tikkana paikalla aina heti aamulla hissien auetessa, ja pääsimme priimakuntoisiin rinteisiin :)

Matkalla ylös oli säännöllisin väliajoin ruokailupaikkoja ja baareja, ja kyllä siellä kelpasikin auringon paistaessa nautiskella kahvi (tai kalja)- tauosta ja huilata hiukan. Laskettelu on aika voimia vievää, kyllä oli reidet ja takapuoli kovilla parin päivän jälkeen. Ekana päivänä aurinko helli meitä täydeltä terältä ja vähän pääsivät poskipäät ja nenänpääkin kärvähtämään, kun oli niin lämmintä! Toisena päivänä oli pilvisempää ja vaikka aurinko toi lisäfiilistä, niin kyllä pilvinen sää silti on laskettelulle parempi.

Laskettelu oli kyllä totaalisen mahtavaa noissa puitteissa ja paikka muutenkin loistava. Lisäksi Hampurin sateiseen keliin ja tasaiseen maastoon tottuneella vuoristossa oleminen oli unohtumaton kokemus. Yöbussissa 14 tuntia istuttuani heräsin, kun aurinko nousi alppien takaa ja taivas hohti vaaleanpunaisena. Kyllä selän jumitus ja huonosti nukuttu yö unohtuivat saman tien :) Kirjoitan GaPasta vielä pari postausta lisää, kuvia tuli otettua melkein 300 joten jonnekin ne pitää änkeä muidenkin nähtäväksi :D

-Marianna

Arki luistelee eteenpäin

Elämä soljuu eteenpäin ihan tasaisella arkitahdilla, mitään kovin erityistä ei ole viime aikoina tapahtunut. Lukukausi on loppunut, koulun penkkiä (kahta koetta lukuunottamatta) ei tarvitse kuluttaa seuraavan kerran kuin kuuden viikon (!) päästä. Nyt on siis aikaa todellakin tehdä ihan sitä mitä lystää. Kun olisi vaan määrättömästi rahaa niin olisin jo jossain palmujen alla :D Kerrankin olisi kunnolla aikaa eikä tarvitsisi miettiä mitään töiden yhteen sovittamista!

Täällä ollessa olen jonkun verran pohdiskellut sitä, miten mälsää se oravanpyörässä oleminen onkaan. Tykkään tosi paljon työpaikastani Suomessa (ja ihanat työkaverit kirsikkana kakussa, pus :-*). Kuitenkin ihan yleisesti ottaen se, että elämässä joku muu säätelee miten paljon ja milloin minulla on vapaa-aikaa, koska voin lähteä lomalle, koska olen iltapäivisin kotona, on jotenkin…kökköä. Elämä on niin hirveän raamitettua, kun on töissä. Tämä opiskelukin tyydyttää mieltäni paljon enemmän, koska voin päättää itse milloin opiskelen. Tiedän esimerkiksi, että en saa aamuisin mitään järkevää aikaiseksi, joten pänttään iltaisin. Koulussa toki pitää istua lukujärjestyksen mukaan, mutta sinnekään ei ole mikään pakko aina mennä. Silti olen lähes poikkeuksetta joka luennolla ajasta riippumatta! Koska saan itse päättää. Jotain sellaista toivoisin joskus työelämässäkin kokevani. Toistaiseksi pitää kuitenkin totella pomoa, koska pelkällä opiskelulla ei ainakaan tienata sitä matkaa palmun alle ;)

Mitä enemmän täällä Hampurissa katselen ikkunasta ulos tai käyn pihalla, niin sitä enemmän sinne palmun alle on ikävä. Minua varoiteltiin etukäteen, että Hampurin talvi on kostea. Märkä. Ja sateinen. Joka ikinen sana on totta. Talvea siinä mielessä, mitä minä vuodenajasta ajattelen, ei täällä ole. Vettä sataa, on pilvistä, märkää ja harmaata. Aivan älyttömän mälsää. Mieliala menee pakostakin vähän matalaksi, vaikka valoa onkin paljon enemmän kuin Suomen pimeässä keskitalvessa. Silti, ottaisin sen paljon mielummin kuin tämän vesikurassa tarpomisen!

Odotan kevättä kuin kuuta nousevaa, että pääsee ulos, pyöräilemään, lenkille ja puistoon. Nyt tulee vettä vaakatasossa ja ei paljoa pihaurheilu innosta. Salilla on onneksi tullut käytyä useamman kerran viikottain, ja siitä olen saanut hyvää energiaa :) Olen koittanut keskittää treenaamisen niin, että saisin vahvistettua keskivartaloani ja pidettyä siten selkäni paremmassa kunnossa. Tiedän jo että takaisin suuhygienistin töihin kesällä palatessa selkä on taas kovilla, yritän siis ennakoida nyt hyvissä ajoin ja saada korsettia kuntoon.

Jotain mieltä piristävää olen kuitenkin tehnyt :) Kun lukukausi loppuu, niin leijonanosa vaihtareista palaa kotimaihinsa. Kaverini Marissa heidän mukanaan, yhyy, palaa Jenkkilään. Kävimme hänen ja parin muun ryhmäläiseni kanssa luistelemassa St. Paulissa Planten und Bloomen-areenalla, joka ainakin heidän nettisivujensa mukaan on Saksan suurin outdoor-jääareena. Paikka oli kyllä tosi kiva, jotenkin ihanan kasari :D Kunnon diskovalot ja saksalainen europoppi pauhasi, ai että.

Kulttuurieroihinkin sitä taas törmäsi, aina ne eivät ole niin hyviä tai mieluisia juttuja. Esimerkiksi se, että areenalla luistelivat sekaisin kaikki kolmevuotiaista eläkeläisiin, oli jo itsessään tarpeeksi kaaosmaista. Juuri kellään ei ollut kypärää, teinit suhailivat uhkarohkeasti kamikaze-meiningillä luistelusuuntaa vastaan ja aiheuttivat aivan järkyttävästi vaaratilanteita koko ajan. Minkäänlaista valvontaa areenalla ei ollut, siellä sai mennä miten lystäsi ja juuri nämä tuhatta ja sataa vastavirtaan luistelevat teinit saivat mellastaa kuten halusivat. Mitään osaamistasovaatimusta ei myöskään ollut. Tällä nyt ei muuten tokikaan ole mitään väliä, mutta kun sekaisin on täysin ilman suojavarusteita täydellisen osaamattomia luistelijoita (ei esim. osata jarruttaa) ja ilmeisesti jossain yksityisessä luistelukoulussa harrastavia kiirakorpia, niin kombo ei ollut mitenkään ideaali. 

Lisäksi paikan päältä vuokrattavat luistimet olivat umpitylsiä. Enkä ihmettele, koska pukuhuoneilta kumialustalta jäälle tullessa maassa oli iso betoni/kivilaatta, jonka päälle astumista ei voinut välttää, kun jäälle meni. Eipä ihme, että terät tylstyvät… Pienen gallupin perusteella luisteleminen ei ihan samanlainen kansanhuvi kuulostanut tuttavillani olevan kuin meillä Suomessa. Minäkään en ole mikään ahkera harrastaja, mutta luistelen kuitenkin joka talvi ja ainakin jos Suomen koululaitoksen liikuntatunneilta jotain on jäänyt mieleen, niin luistelutekniikka :) Oli se hienoa tuntea ihan perustaidoilla (esim. että osaa jarruttaa ja luistella takaperin) olevansa jääradan kingejä :D

Kaikesta puitteista ruikuttamisesta huolimatta meillä oli todella hauskaa, ja oli hirmuisen mukava päästä tekemään edes jotain talviurheilullista, koska muuten siihen ei hirveästi tänä talvena ole ollut mahdollisuuksia. Reeperbahnin ohitettuamme päätimme, että lähdemme vielä ensi viikolla porukalla bailaaman, koska Marissa lähtee kahden viikon päästä Saksasta pois. Reeperbahnia ei voi olla huomaamatta, kadun alussa on tämä kaunis rakennus ”tanssivat tornit”, jotka tässä näyttävät ihan suorilta mutta ovat oikeasti toisiaan kohden venkurat eli tanssivat.

Nyt opiskelujen pariin taas, ciao!

-Marianna

Ensilumi tuli!

Jess, tänään saatiin tännekin maailman kolkkaan viimein lunta! Olen ihan kateudesta vihreänä katsellut somessa sieltä Suomesta otettuja, kauniita lumikuvia. Ensilumi on aina jotenkin niin kaunista ja kyllä se vaan eniten tuo sitä vuodenajan muutosta konkreettisemmaksi. Syksy alkaa olla takana, ja alkaa talvi. Kuukauden päästä alkavat taas päivätkin pidentymään, ihan hullua! Ennen kuin arvaammekaan, niin ollaan jo juhannuksessa… :D

Aamulla kun satoi muutama pikku hiutale lunta, niin rynnin heti ikkunaan ottamaan kuvia todistusaineistoksi. No se lumentulo kuitenkin jatkui ja jatkui vaan, iltapäivällä täällä oli sitten jo ihan kunnon kerros kaunista valkeaa lunta. Täällä on siltikin vielä plusasteita ja nytkin iltaa kohden lämpötila näyttää pysyvän +3 tienoilla. Ei siis paukkupakkasia luvassa vieläkään, ja voipi olla ihan hyvin että koko lumikerros katoaa jo aamuun mennessä. Meillä oli mieheni kanssa aikomus lähteä tänään Winterdom-huvipuistoon, mutta kun taivaalta alkoi sataa jalkarättejä niin kuoppasimme ne ajatukset lumen mukana.

Tuo Hamburger Dom-huvipuisto on minulle vähän epäselvä konsepti sikäli, että kyseessä on ilmeisesti kuitenkin ihan pysyvä huvipuisto eikä mikään kiertävä tivoli. Kuitenkin sillä on vähän jännät aukioloajat ja sitten se, että Dom on auki näin talvellakin kuukauden ajan. Ja ihan siis samalla lailla kuin kesälläkin siellä pyöritään hurveleissa ja muissa hilavitkuttimissa. Joka perjantai on ilotulitus, josta itse asiassa näin silmäyksen lähtiessäni kiinalaisesta kotiin menneenä perjantaina. Keski-Eurooppalaiseen tapaan huvipuisto on avoinna pitkälle iltaan, tänäänkin klo 23 saakka. Mahtaakohan siellä vain tällä kelillä olla ketään…

Koska ensilumi toi ulos ihanaa valoisuutta ja ilmakin oli kylmän raikas, niin minun ehdotuksestani painelimme lenkille. Saimme osaksemme varsin pitkiä katseita, täällä ei huonolla kelillä kukaan laita nenäänsä pihalle. Tai sitten ne katseet johtuivat heijastimista ja taskulampusta, heijastintahan ei myöskään kukaan itseään kunnioittava aikuinen täällä käytä. Lasten vehkeitä kuten maidon juontikin ;)

Tällainenkin tonttu siellä lenkillä tuli vastaan.. ♥

Nyt takaisin villasukan pariin sohvalle, tsüsch!

-Marianna

 

Patikoimassa Hampurissa

Eilen oli vihdoin luvassa pitkään pohdittu patikkaretki Hampurin metsiin. Minä järjestin tämän reissun, koska luonnossa kulkemista on todella ollut ikävä, mielikuvissani siinsivät Suomen mahtavat ulkoilureitit ja notskipaikat, haaveilin jopa wurstin kärräämisestä nuotiolla… Perustin jo kolme viikkoa sitten Erasmus-joukolle vaelluksesta oman Facebook-ryhmän, ja patikoimisesta innostuneita ilmoittautuikin 19 henkilöä. Hyvä saldo, vähän jännitin että miten patikointi noin isolla lössillä onnistuu. Partiokokemusten perusteella tiedän, että vaikka kaikki olisivat samankuntoisia ja terveitä ja reippaita ihmisiä, niin silti mitä suurempi jengi > sitä hitaampi eteneminen.

Tämä pelko osoittautui kuitenkin ihan turhaksi, koska 19:sta ilmoittautuneesta minun lisäkseni kolme(!) saapui paikalle. Taas tuli mieleen tämä moneen kertaan kokemani asia, että vaikka kuinka näkee vaivaa ja järkkää sitä sun tätä, niin ei se lopulta kuitenkaan aina kovin montaa kiinnosta. Ihmisten sitoutumisen aste (esim. tapahtumiin) on nykypäivänä tosi huono, syyllistyn tähän monesti itsekin. Eipä se tässä kohtaa mitenkään suuresti haitannut, pieni porukka on polulle parempi, mutta harmi juttu kun niin moni jäi kotiin. Mutta kun väki vähenee niin bileet paranee, sanotaan Suomessa, ja patikointiporukastamme 75% olikin suomalaisia! :D Minun, Matiaksen ja Mariannen lisäksi mukaan liittyi Alankomaista tullut Sylvana. En oikeastaan tuntenut näitä suomalaisia vaihtareita ollenkaan, joten mukava oli heidänkin kanssaan jutella.

Olin valinnut patikointireitiksi Hampurin kaupungin vaellus-nettisivuilta Wohldorfer Waldin eli Wohldorfin metsän. Paikalle on keskustasta matkaa parisenkymmentä kilometriä, matka päärautatieasemalta U-Bahnilla kesti reilun puoli tuntia ja pääsimme junalla ihan metsikön/luonnonpuiston laidalle. Paikalle tullessamme vettä satoi ihan kaatamalla ja meinasimme jo kääntyä samantien takaisin… Onneksi emme sitä tehneet, koska ilma alkoi kirkastua ja melkein koko loppureissun saimmekin viettää ilman sadetta! Polut tosin olivat melkoista kuraa, sukat mustana tulin kotiin iltapäivällä. Gore-Tex- kengät olisivat olleet kova sana, mutta ne ovat siellä Suomessa…

Paikalle päästyämme tajusin heti, että mitään Suomen reittien kaltaista patikointia ei olisi luvassa. ”Polku” oli suurimmaksi osaksi isoa soratietä, joka kulki puistomaisen ympäristön läpi. Välillä kuljimme ihan pientaloalueen keskellä, välillä pellolla. Oikeastaan metsässä emme mielestäni kävelleet lainkaan. Se johtuu ehkä siitä, että paikka ei ihan vastannut minun määritelmääni metsästä… Patikointipaikat, joihin minä olen tottunut, eivät yleensä pidä sisällään metsätöntä taivalta saatikka asvaltoitua kävelytietä. Hmm. Lisäksi reitit oli merkitty todella huonosti tai niitä ei oltu merkitty lainkaan. Hampurin kaupungin nettisivuilta lataamani kartta ei pitänyt kaikilta osin paikkaansa, reitit olivat varmaan aikojen saatossa vähän muuttuneet.

Ihan karun kaunista tuolla luonnonpuistossa kyllä oli, mutta kuten sanottua niin tämä oli ehkä enemmän sellainen sunnuntaikävely kuin patikointi. En tietenkään oleta että kaikki olisi samalla lailla kuin Suomessa, mutta kun ei ole koskaan paikan päällä käynyt ja valinta piti tehdä nettisivun perusteella niin aika hakuammuntaahan se oli. Nuotio- tai taukopaikoista ei ollut tietoakaan, yksittäisiä puupenkkejä oli siellä täällä ja söimmekin eväämme yhdellä tuollaisella penkillä rivissä istuen keskellä peltoaukeaa. Tuli nokipannukahvia ikävä!

Pieni luontokeskuskin reitin varrelle osui, poikkesimme siinä vessatauolla. Wohldorferissa oli mahdollista tehdä joko 7,5 km tai 10 km lenkki, me yhdistimme nämä ja kuljimme lopulta pienten oikomisten jälkeen varmaan suurinpiirtein 13-15 km. Sports tracker piti laittaa alussa päälle mutta se unohtui, joten arvio jää mutu-tuntuman varaan. Kolme ja puoli tuntia reipasta kävelyä tuntui kuitenkin jaloissa, joten hyvä liikuntasaldo tuli lauantaille vaikka ympäristö ehkä hiukan jättikin toivomisen varaa.

Luonnossa liikkumisesta tulee tietenkin aina hyvä mieli ja raitis ilma tekee kropallekin hyvää. Sosiaalinen puoli ei saa jäädä unohduksiin ja olikin kiva tutustua näihin kolmeen ihmiseen! Hyvä reissu siis kaiken kaikkiaan, isoin plussa tulee vielä siitä että bongasimme yhdeltä pellolta komean saksanhirven (tuollaisen kuin tuo täytetty tuolla yläkuvassa, mutta elävä ;).

Suomeen verrattuna oli vielä sekin ero, että paikalla oli todella vähän väkeä. Meitä vastaan käveli ehkä yhteenä viisi-kuusi ihmistä koko iltapäivänä. Sää oli kuitenkin keskipäivän sateen jälkeen ihan hyvä, ja jos ajattelee vaikka Seitsemistä saati nyt Nuuksiota, niin lauantai-iltapäivällä porukkaa on yleensä paikalla kuin pipoa. Saimme siis nauttia rauhasta ja tallustella ihan omaan tahtiin. Annan reissulle kokonaisarvosanan 8, paikalle itsessään ehkä 6 mutta hei, plussan puolelle jäätiin!

-Marianna

Boulderoimassa

Minulla on muutamia tuttuja jotka vannovat lajina kiipeilyn ja/tai boulderoinnin nimeen. En ole kumpaakaan koskaan aiemmin kokeillut, nyt Erasmus-porukalla järkättiin kuitenkin mahdollisuus kokeilla boulderointia. Lyhyesti ja ytimekkäästi boulderointi on kiipeilyä ilman valjaita. Tätä uljasta lajia voi harrastaa myös luonnonkivillä, mutta kelien ollessa kylmät ja kosteat ja kaupungin asettaessa kivien löytymiselle omia pieniä rajoitteitaan, lähdimme boulderoimaan Bahrenfeldiin Flashhille. Joukoksi kertyi lopulta minun lisäkseni kuusi tyyppiä, joista yksi oli saksalainen buddy eli tuutori.

Molemmat veljeni olivat antaneet neuvoja ja vinkkejä touhuun ja niine hyvineni menin paikalle avoimin mielin. Saksalaista tehokkuutta (NOOOOT!!) nähtiin taas kerran siinä, että kiipeilemään mennessä ensin ovensuussa näpyteltiin itse omat tiedot tietokoneelle, sitten mentiin kuitenkin vielä tiskille jossa tehtiin jokaiselle oma jäsen- tms. kortti. Tässä säästettiin ainakin 15 sekuntia kallista aikaa :D Sanottakoot kuitenkin, että porukkaa oli paikalla tiistai-iltana kuin pipoa, onneksi seinääkin oli sen verran paljon että tila riitti mainiosti.

Boulderoinnissa ainakin tuolla Flashhilla oli jutun jujuna se, että ”reittejä” on eri tasoisia, ja jokainen reitti on aina merkitty omalla värillään. Vaikemmilla reiteillä on vähän ja tosi pieniä ja sileitä bouldereita eli.. möykkyjä? Ja helpommilla reiteillä boulderit ovat helpommin tartuttavissa ja ne ovat taajemmassa. Kiipeämisessä saa ja tulee käyttää myös karkeaa seinää ja kulmia hyödyksi. Jalassa pitää olla kiipeilykengät, minä vuokrasin omani paikan päältä. Lisäksi tarvitaan magnesiumjauhetta gripin eli tarttumiskitkan lisäämiseksi, me saimme jauheen buddymme Stefanin tuomana.

Yllä olevassa kuvassa olen lähdössä kiipeämään keltaisten bouldereiden reittiä, tässä näyttää lällyltä mutta boulderit jatkuivat aina kolmemetrisen seinän huipulle asti. Niin ja kokeilkaapa joskus, kuinka helppoa on kiivetä suoraa seinää pitkin sivusuunnassa. Tilanne ei ole edes lavastettu, yritän tässä kysyä että saako tuohon violettiin boulderiin koskea. No mitä luulette…

Flashhilla tosiaan seinäpinta-alaa ja eri vaikeustasoja riitti. Meillä oli tosi hauska porukka liikkellä ja parin tunnin reissusta ei jokainen millään ollut seinällä koko aikaa. Olimme kaikki Stefania lukuunottamatta täysiä noviiseja, mutta sitäkin enemmän kaikki huutelivat ohjeita kun joku oli kiipeämässä.

Suomi-poika näyttää mallia alla olevassa kuvassa. Hyvin meni turkulaiseksi!

Los Angelesin marakatti Khaled tuli tunnin myöhässä paikalle ja halusi heti vaikeimmalle seinälle, hah hah. Se ei kylläkään ollut kuvassa näkyvä, mutta aika paha tämäkin oli. Minä pääsin tässä toisiksi ylimmälle möykylle asti :) Reitti katsotaan suoritetuksi kun alussa roikutaan molemmat jalat irti maasta merkityllä boulderilla, matkan aikana ei ole koskenut väärän värisiin möykkyihin ja lopussa saa molemmat kätensä yhtä aikaa korkeimmalla olevalle, merkitylle boulderille.

Laji oli ihan järjettömän hauskaa puuhaa ja pari tuntia hujahti nopeasti ohi. Olin odottanutkin touhun olevan raskasta ja niin todella oli, huh huijaa! Kunnon kokovartalotreeni tuli tehtyä ja nyt kaksi päivää boulderoinnin jälkeen sattuu joka paikkaan. Stefan yritti ohjeistaa meitä, ettemme kiskoisi vain käsillä itseämme ylös, vaan tulisi enemmän käyttää koko vartalon ja erityisesti jalkojen voimaa. Se oli vähän hankala pitää mielessä ja kyllä tuli usein vain revittyä kädet kireinä itseään kohti seuraavaa boulderia. Vaikka käsivoimani eivät koskaan olekaan olleet mitenkään hääppöiset ;)

Ilme on keskittynyt, maahanhan on matkaa ainakin 30 senttiä.

Hikisenä, kädet ja jalat tutisten minä ajattelin ottaa kaikki mehut irti Flashhilla olosta ja menin vielä kiipeilyn päälle joogatunnille. Rajoitukseton boulderointi, kengät ja joogatunti maksoivat opiskelijahinnalla 19€, ei paha! Joogasta selvisin hyvin vaikken ymmärtänyt saksankielisestä ohjauksesta kuin ehkä 30%. Pieni joogakokemukseni kuitenkin auttoi ja tiesin suurinpiirtein, mitä asanaa milloinkin haettiin. Kyseessä oli yin-joogatunti ja se oli ehkä minun makuuni vähän turhan hidastempoista. Mutta, boulderoinnin päälle aivan loistava valinta, tuli venyteltyä kyllä koko kroppa niin perinpohjin että varmasti vaikutti ihan merkittävästi lihasten palautumiseen.

Oli niin älyttömän hauska ilta, että aloin kyllä miettiä kuinka pitäisi osallistua näihin Erasmus-juttuihin vähän enemmän. Tällainen toiminnallinen kokoontuminen on silti enemmän minun juttuni kuin kaljaolympialaiset tai muut biletykseen painottuvat keikat, joita enemmän järjestetään. Erasmus-jengissä on toisaalta se hyvä puoli, että mitä tahansa FB-ryhmässä ehdottaakaan niin aina saa jonkun mukaan messiin. Seuranpuutteesta täällä ei kyllä tarvi kärsiä.

Minulla on nyt kouluviikko takana ja huomenna olisi tarkoitus lähteä Sternschanzelle katsastamaan ravintola, josta sain suosituksen kaverilta. On kuulemma kaupungin parhaat pannukakut!

-Marianna

 

Pyöräillen Hampurissa

Viikko alkoi täällä sateisesti. Kelit ovat edelleen aika miellyttävät, paitsi tänään satoi kyllä vettä kuin sieltä kuuluisan höyrylaivan pyrstöstä. Nyt illempana onkin sitten aurinko paistanut nätisti, ja lähdimme mieheni kanssa pyöräilemään. Pyöräkirppiksen saaliit pääsivät käyttöön ja hyvin pelasivat, tämä oli nyt toinen kerta kun pyöräilimme tuoreilla menopeleillämme.

Pyörät olivat kyllä ihan älyttömän hyvä ostos, tässä meidän asuinalueellamme niillä on todella kätevää liikkua. Taisin jo mainitakin että täällä maaperä on todella, todella tasaista, ja meidän asuintaloltamme kun lähtee lenkille niin molempiin suuntiin parin kilometrin tikkusuora peltoaukea, kutsumme sitä motivaatiosuoraksi :D En tykkää ollenkaan lenkkeillä päällystetyllä tiellä (eivätkä jalkanikaan), siksi pyöräily on kivempaa. Niin ja tuon motivaatiosuoran päähänkin pääsee sutjakammin, vaihtuvatpa maisemat ja tekee mieli sitten pyöräilläkin vähän kauemmas. Tänään teimme 11 km:n iltalenkin. Kaikkiaan pyöräily Hampurissa on näköjään hyvin suosittua ja sujuukin varmasti hyvin, mitä lähempänä taajamaa ollaan niin sitä paremmat ovat pyörätiet ja keskikaupungilla menee ihan pyöräkaistatkin, ja pyöräilijöille on omat liikennevalot.

Kävimme sellaisella lenkillä, jonka varrella emme aiemmin ole poikenneet. Melkeinpä suu auki taas katselin tätä saksalaista arkkitehtuuria, kun joka ikinen talo on kuin täysin samasta muotista tullut. Punatiili on täällä vallalla, vuokraemännän mukaan täällä päin Hampuria on vieläpä joku oma kivilaji (vähän kuin Kurun graniitti vai mikä se onkaan), jota sitten paljolti talojen rakentamiseen on käytetty. Suurin osa taloja on ikivanhoja tai vähintään vanhoja, joissakin on vuosiluku laitettu näkyviin ovien päälle ja siitä olenkin päätellyt, että monet talot ovat 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Meidän asuintalomme on rakennettu 1940-luvulla ja tätä on sittemmin laajennettu, kuten monia muitakin taloja tällä alueella. Laajennuksissa on täällä käytetty kyllä melko lailla mielikuvitusta, en tiedä onko se jotenkin suomalainen tapa ajatella mutta minulle tulisi mieleen laajentaa taloa suoraan eikä kulmittain/vinoon/yhtä nurkkaa ylöspäin… Jännittävää.

Välillä tuolla Allermöhen suunnalla tuntui, kuin todella olisi muutenkin sukeltanut sinne 1940-luvulle. Yllä olevassa kuvassa näkyvässä talossa on olkikatto. Ja tuolla siis ihan asutaan. Vuohia sentään katolla ei näyttänyt käppäilevän.

En tiedä onko täällä lisäksi joku asemakaavan tapainen säädös pihoista vai ovatko ihmiset muuten vain hulluina puutarhan hoitoon; ihan järjestään pihat tai ennemminkin puutarhat ovat todella hyvin hoidettuja, kaikilla on vähintään kymmentä eri kukkalajia täydellisessä muodostelmassa olevassa kukkapenkissä ja suihkulähde lorisee kolmessa eri tasossa vaikka tontti olisi kuinka pieni plätti… Ja tarkoitan siis ihan todella, että jokainen. En ole nähnyt täällä yhtä ainutta pihaa, joka ei olisi tip top kuosissa ja puskat leikattu viivottimen kera.

Erot Suomen maisemiin ovat täällä todella silmiinpistäviä, mutta mielestäni jotenkin suloisia. Maisema täällä on ihanan idyllistä, jo ihan senkin takia olen tyytyväinen että asumme vähän sivummalla. Kaupungin vilskettä saa kyllä kokea ihan riittävästi tuolla keskustassa käydessä. Kävin tänään kaupungilla shoppailemassa muutamia paitoja koulua varten, koska vaatevarastoni on täällä todella pieni (koska jätin ainakin kaksi laatikollista tänne tarkoitettuja vaatteita Suomeen…). Löysin sattumaltä täältä vaateketju Tally Weijlin, johon törmäsin ekan kerran Italiassa 2004. Ehkä Suvi, Saija, Jonna ja Annika muistatte kyseisen kaupan? :)

Nyt iltapuuhien pariin,

-Marianna