Muutto Helsingistä

Viimeinen sivu Helsingin kiepsahduksestani on nyt kirjoitettu, kävin tänään noutamassa kaikki tavarani vuokra-asunnostani. Nyt on muuten ihan helpottunut olo, mutta järkyttävä tavaramäärä eteisessä ei kyllä oikein mieltä lämmitä… Päätin kuitenkin olla koskematta koko läjään tänään, selvitän kasan huomenna kunhan olen heräillyt. Mieheni on jääkiekkoreissulla Lappeenrannassa (!) ja aionkin tänään illalla vielä viettää laatuaikaa itseni, sipsipussin ja Magic Miken parissa. :) Channing Tatumhan on öh, aika ihana. Vai mitä olette mieltä:

Channing Tatum-Wallpaper

nimetön

Joka äidin unelmavävystä vielä sen verran, että katselin tuossa kesämpänä näyttelijältä tosi ihanan lälly-nyyhkyleffan Haikein terveisin, joka on oikea kyynelkanava-aktivaattori. Leffa kertoo Afganistaniin matkaavasta ah-vieläkin-niin-ihanasta Channingista eli Johnista, jonka juuri tapaama unelmien tyttö jää solttupoikaa kaipailemaan kotiin Amerikkaan. Tähtilipun alla tyttö sitten vuodattaa tunteitaan kirjeisiin, jotka posti kuljettaa sotivalle komistukselle. Suosittelen elokuvaa yksinäiseen iltaan sohvalla peiton alla, kylkeen kannattaa ottaa suklaata ja nenäliinoja. Mutta toimii!

Niin ja siitä muutosta vielä! Kuskina minulla tosiaan oli isäni ja äiti toimi kartturina etupenkillä. Tarkoitus oli vierailla Novitan Lankadeli-myymälässä keskustassa ja muuten meillä ei muuttamisen lisäksi lukkoon lyötyä ohjelmaa ollutkaan.

DSC_3135

Kummasti vaan Helsingin reissulla saa aina koko päivän kulumaan, vaikka enemmänkin kyllä aikaa palaa paikasta toiseen siirtymiseen, erityisesti koska olimme autolla liikenteessä. Onneksi ei nyt ihan hirmuisiin ruuhkiin ajauduttu. Hermo oli äärikireällä kyllä pois päin tullessa, kun olimme menossa Vantaalle syömään. Piti ensin vain ”nopeasti” poiketa kirpputorilla, jota pitkään ja hartaasti etsiskelimme pitkin Tikkurilaa. Löysimme paikan lopulta, huomataksemme että kyseessä oleva kirppis avaa seuraavan kerran ovensa helmikuussa. Jee….

Lisäksi pientä jännitysmomenttia aiheutti se, että Hämeenlinnan kohdalla huomasin takapenkillä, että yksi romukoppa ei olekaan minun tavaroitani. Äiti oli vahingossa napannut mukaan vuokraemäntäni pipolaatikon! Eipä siinä mitään, mutta tekstarin jälkeen kävi ilmi että kopassa on vuokraemännälleni tärkeä avainnippu. Viimeisetkin hermosoluni kimpoilivat kalloa vasten ja pelkäsin jo, että joudumme palaamaan Helsinkiin TAI minä joutuisin kuskaamaan illalla avaimet takaisin omalla autolla. Mutta HUH lopulta sain viestin, että vuokranantajani pärjää ilman avaimiaan ensi viikkoon, eli lähetän ne postissa maanantaina. Loppu hyvin, kaikki hyvin :)

DSC_3137

Kelpaa hymyillä, kun on kotiin lähdössä viimeistä kertaa tästä paikasta. Vaikka eipä silti, asunnossani ei ollut mitään vikaa, paikka oli kerrassaan ihana. Vein vuokraemännälleni pari pulloa viiniä kiitokseksi tästä pikku reissustani hänen luokseen. Kuten kuvasta näkyy niin talo oli aika vanha, ja välillä kyllä öisin tuuli ulvoi niin että makasin hereillä pitkiä aikoja. Nytpä saa kuitenkin nukkua ihanassa, omassa sängyssä joka ilta! :)

Taidan siirtyä tästä selaamaan omia lemppariblogejani, ja sen jälkeen voisi lämmittää saunan. Mukavaa lauantai-iltaa!

-Marianna

Mainokset

Yksin työskentelyä ja Pohjanmaan reissu

Kylläpäs tässä blogin kirjoittamisessa on käynyt hassusti, kun luulin tosiaan Helsinkiin lähtiessäni että kirjoittelen tyyliin joka ilta ja kuvaan hirveästi ja blogini nousee ihan uusiin sfääreihin (not). Nyt olen siis ollut Helsingissä kolmisen viikkoa ja saanut aikaseksi yhden postauksen! Sillä lailla… Yksi syyni siihen, miksi en aina kirjoittele, on se että kuvittelen olevani hirveän kiireinen opiskelujeni kanssa iltaisin. Eli siis että lukisin esim. niihin kahteen tenttiin jotka minulla on pian tulossa. Totuus on kuitenkin se, että hirveästä opiskelukiireestä huolimatta olen tällä viikolla avannut tenttimateriaalin ihan kymmenen minuutin ajaksi! Ja sekin oli eilen illalla 21.50. Kymmeneltä menin nukkumaan. Että kiirusta pitää toden totta…

Positiivista on kuitenkin se, että Helsingissä oleminen on alkanut sujua päivä päivältä paremmin. Töissä olen päässyt kiinni juttuun ainakin jollain lailla ja hieman sosiaalista elämääkin olen saanut ympärilleni. Oma lukunsa on puhelias vuokraemäntäni, josta on myös seuraa yllin kyllin :) Ihan alussa olin luonnollisesti aika hukassa ja miehestäni erillään oleminen oli melkoista tunteiden myllerrystä. Nyt kun alkoi kolmas viikonloppu kotona, niin huomaan että kurjuus arkiviikolla on tasaantunut ja muuttunut neutraaliksi. Aivan yhtä ihanaa se kotiin tuleminen kyllä oli tänäänkin, mutta suuntaus on kuitenkin se että viikot ovat menneet kivasti ja aikakaan ei ole tullut pitkäksi. Siitä huolimatta laskin, että vuoden pestistä on enää 49 viikkoa jäljellä, pian voisi hankkia aamukamman.. :D Tänään pidin pomoni kanssa palaveria työaikajärjestelyistä ja vapaista. Työn kannalta huono asia on se, että minulla on jonkin verran pakollisia menoja täällä Tampereella (oikoja ja tenttejä) ja näiden menojenkin kanssa olen joutunut hyväksymään sen tosiasian, että en pääse käytännössä lainkaan sivuaineeni luennoille tänä vuonna. Siispä aika kirjatenttimisellä aion suorittaa koko hallintotieteen appron, katsotaan mitä siitä tulee. Muutenhan asialla ei olisi kiire mutta haluaisin ensi keväänä saada kandin paperit, ja mahdollisesti Saksaan syksyllä lähtiessä haluaisin, että kandiopintoja ei olisi enää jäljellä, vaan yksi selkeä kokonaisuus olisi valmiina. Näin voisin Saksassa mennä opiskelemaan maisteriohjelmaan.

Nyt hairahdin vähän sivupolulle, kun piti alun perin kertoa siitä, millaista töissä on ollut. Työni on luonteeltaan erittäin itsenäistä ja omatoimista, käytännössä olen saanut (melko runsaan kyllä) paketin taustatietoa vastuualueistani, ja niiden pohjalta minun tulee itse luoda työnkuvani ja tehdä projektisuunnitelma. Näin perus duunarina olen jotenkin aina tottunut siihen, että teen parhaani siinä asiassa mitä minun käsketään tehdä, ja se on riittänyt. Nyt kuitenkin olen tavallaan itse oma valvojani ja ohjaajani, vaikka toki saan esimiehiltäni ohjausta ja neuvoja jos niitä tarvitsen. Hyvin erityylistä tämä työ kuitenkin on verrattuna mihinkään niistä töistä joita aiemmin olen tehnyt. Jo pelkkä toimistossa istuminen aiheuttaa minulle pienimuotoista kulttuurishokkia, vaikka olen jo pahimmasta vaiheesta päässyt yli. ;)

Yksin työskentely kohdallani tarkoittaa siis sekä ihan konkreettista toimistossa yksin istumista että sitä, että minulla ei varsinaisesti pomoni lisäksi ole muita työkavereita. Kuten kerroinkin aiemmin niin ihmisiä on kyllä ympärilläni paljon, mutta minun kanssani samaa työtä tekeviä ei ole kuin yksi. Tämä on myös ollut totuttelun paikka hoitajia ja lääkäreitä kuhiseviin hammashoitoloihin verrattuna. Vaikka kuten sanoin niin olen saanut ihan hyvän otteen työstäni, niin kyllä päivittäin sellaista ihmettelyä ja hakemista on tosi paljon. Lisäksi olen huomannut, että ihan tosissaan ikävöin potilastöihin. Kaipaan sekä potilaskontaktia että käsillä tekemistä. Vaikka menin yliopistoonkin sillä ajatuksella että haluan käyttää enemmän aivojani, niin silti nyt kaipaan jotain kouriintuntuvampaa tekemistä. Olen vähän tähän avuksi jo suunnitellutkin jotain, katsotaan kuinka siinä käy :)

Olen silti kaikesta alkusekavuudesta huolimatta suorastaan yllättynyt, miten hyvä itsekuri minulla on tuossa työssäni nyt ollut. Teen kyllä töitä koko ajan, hyvin harvon hairahdan mihinkään surffailemaan, henk. koht. sähköpostini tarkistan ehkä kaksi kertaa työpäivän aikana ja Iltalehden nettisivun kerran, senkin yleensä aamun kahvitauolla. Samaten olen saanut jonkinlaisen punaisen langan kyllä pidettyä työnteossa niin, että suurinpiirtein aamuisin tiedän mitä alan tekemään ja hyvässä lykyssä senkin, mitä teen seuraavana päivänäkin. Ehkä minustakin vielä hyvä aivotyöläinen tulee! ;)

Sitten ihan toiseen asiaan eli Pohjanmaan reissun kuvitukseen, joka on ihan tyystin jäänyt esittelemättä. Viime aikoina kuvat ovat blogissa olleet tosi vähissä, koska valon määrä työajan ulkopuolella on aivan olematon ja kuvien ottaminen vaikeaa. Harkitsen tässä juuri tripodin ostoa, sen avulla voisin itseäni kuvailla pitkin Helsingin lähiöitä ;) Katsotaan, lähdenkö koskaan asukuvien linjalle tai muutenkaan kuvaamaan systemaattisesti itseäni. Tai no kovin kauas ei oikeastaan tarvitse edes lähteä, kun katsotte tuolta sivun oikeasta reunasta Instagram-tiliäni. Tällä viikolla olen nähkääs tehnyt oman selfie-ennätykseni. Otan kuvat yleensä aina heti aamulla kun tulen töihin, koska olen laittautunut siistiksi töitä varten niin itseään viitsii kuvatakin. Illalla tukka takussa muutaman tunnin möllöttämisen jälkeen hämärässä huoneessa ei oikein tunnu siltä, että ottaisinpa itsestäni kivan kuvan. Haha.

Pohjanmaan nurkilla innostuimme Jonnan kanssa vähän kuvailemaan, tai no minun loistoideani oli saada itsestäni luontevia luontokuvia. Katsokaa itse…

 

IMG_3400

Tukka hyvin, kaikki hyvin? Onneksi tuulta oli vain noin 25 m/s.

IMG_3405

Jonnan koirapallerot Luna ja Muru ovat niitä harvoja koiria, joista pidän. Tuttuni tietävätkin että en siis tosiaan ole mikään dog-lover, ja mitä isompi, kuolaavampi ja karvaakaristavampi yksilö on kyseessä, niin sitä vähemmän fanitan kyseistä haukkua. Nämä miniwuffet ovat kuitenkin ihan kivoja :D

IMG_3407

IMG_3414

Jees jees, ai lav juu ja silleen.

IMG_3425

”Who´s a good doggie?! Who?!”

IMG_3418

Taas tuli huomattua, kuinka kertakaikkisen hirveää on olla kuvattava. Inhoan joka hetkeä ja olen äärimmäisen vaivaantunut, vaikka kuvaaja olisi kuinka tuttu. Kesällä bannerikuvien kanssa oli ihan sama juttu. Luulen ettei bannerini tule ihan pian uudistumaan.. ;)

Nyt taidan siirtyä sohvalle. Mukavaa viikonlopun alkua!

-Marianna

Helsingissä

Huh, tulipa taukoa tähän blogikirjoitteluun! On ollut kiirettä, juu, mutta ehkä vielä enemmän olen ollut jotenkin väsynyt tai henkisesti vähän uupunut tästä kaiken uuden tulvasta. Nyt olen siis ollut täällä Helsingissä kohta kaksi viikkoa, uudessa työssä, uudessa asunnossa ja pää on kyllä aika lailla pyörällä. Vihdoin olen tasoittunut sen verran että saan ehkä muotoiltua jollain lailla järkevää tekstiä tänne blogiin.

20141007_172739

Muutto tuli tehtyä, työt alkoivat lokakuun alussa. Toimistotyö jo itsessään on minulle ihan outo ja uusi juttu, pelkästään sekin olisi riittänyt kulttuurishokkiin, jonka keskellä olen. Työkavereita on tavallaan vähän mutta he ovat kyllä kivoja, oikean junankin olen löytänyt joka aamu ja pääsin selville myös siitä salaisuudesta, että miksi kukaan ei leimaa matkakorttiaan lähijunassa (nimim. yritin työntää kertalippua leimalaitteeseen). Vuokraemäntääni ehdin näkemään ekaa kertaa muuton jälkeen vasta oleskeltuani täällä yläkerrassa viikon, ja nyt jo tiedän missä pyykkikoneen hana ja vara-avain ovat. Huoh.

20141007_172803

Kun sanoin, että työkavereita on vähän, niin se ei ole ihan koko totuus. Paikka jossa työskentelen on todella suuri ja jo samalla käytävällä kanssani on ehkä… 40 ihmistä? Oman työnantajani palveluksessa meitä on kuitenkin vain muutama ja nekin muut muutamat työskentelevät eri kerroksessa. Voisi siis sanoa että työ on melkoisen itsenäistä, siinä on sekä hyvät että huonot puolensa. Ehkä eniten tällä hetkellä toimistoduunissa häiritsee se, että tulee istuttua koko päivä (nousen kyllä usein ylös) joten istuminen tappaa- aavistukset pyörivät mielessä vähän väliä. Ihan konkreettisesti liikkumattomuuden huomaa siitä, että sormia palelee. Syynä on siis sekä paikallaan pönötys että liian isolla pauhaava ilmastointi. Vielä tässä on siis parannettavaa, mutta enköhän selviä.

20141007_172833

Kaikkein oudointa on arvatenkin olla erossa kotoani ja miehestäni. Ikävä iskee kyllä iltaisin mutta ainakin vielä olen päässyt siitä puhelinsoitolla yli :) Tulen Helsinkiin aina maanantai-aamuisin ja yritän lähteä perjantaina kohtuulliseen aikaan, jottei viikonloppu pääsisi tuntumaan lyhyeltä. Ainakin ensimmäinen kotona vietetty viikonloppu oli tosi ihana ja siinä mielessä etäsuhde tekee varmaan ihan hyvää, kun on se sitten niin kauhian mukavaa sitä toista nähdä, kun ei olla oltu nenäkkäin joka arkipäivä. Ikävä on kyllä silti, yhyy. Mieheni lisäksi huomaan senkin, että ikävöin ihan fyysistäkin ympäristöä. Ikävöin omaa lähikauppaani, omaa bussilinjaani ja maisemia matkalla Tampereen keskustaan. Toivoisin, että voisin piipahtaa tutuissa kaupoissa tai käydä jommalla kummalla veljelläni kylässä ihan ex tempore. Tuntemukset ovat aika sekavat ja vaikka kämppä täällä Helsingissä on kiva, niin vielä on totuttelua siinä, mitä iltaisin tekisi ja miten päivät rytmittäisin. Uimassa olen käynyt kaksi kertaa lähiuimahallissa ja pyrin jatkossakin käymään siellä 1-2 kertaa viikossa. Alun perin olin ajatellut että täällä ollessani liikun ihan himosti kun iltaisin on aikaa, mutta täällä nytkin kökötän villasukat jalassa sisällä, kun ulkona tuulee niin kylmästi :D Hallinnon tenttimatskua jonossa olisi sivukaupalla mutta jotenkin kummasti niihin tarttuminen on aina tärkeysjärjestyksessä viimeisenä. Kohta alkaa jo syksyn kakkosperiodi joten olisi ihan toivottavaa, että nämä ekan jakson jutut olisivat pulkassa siihen mennessä. Olen joutunut pyytämään aika monta päivää vapaaksi tulevan kuukauden ajalle, kun on ihan pakko käydä suorittamassa tenttejä Tampereella, ja lisäksi oikojan käyntini ajoittuvat arvatenkin arkipäiviin ja virka-aikaan. Niin ja veikatkaa olenko saanut oikojakäyntiä järjestettyä tenttipäivien kanssa samaan ajankohtaan, no en.

Huomenna olisi ekaa kertaa ajatus lähteä keskustaan pörräilemään sen verran, että tapaan ihanaa Helsingissä asuvaa ystävääni! :) Hän on ainoa läheisempi tuttuni täällä, vaikka olin jo unohtanut että yksi vanha lukiokaverimmekin asuu täällä, ja tapaan siis hänetkin huomenna ekaa kertaa vuosien jälkeen. Ihan varmasti kun alkaisi seulomaan, niin täältä löytyisi vaikka hur mycket enemmänkin tuttuja. Oikeastaan en mitenkään hirmuisessa määrin kaipaa täällä sosiaalisia kontakteja, ehkä se johtuu siitä että asuntoni on aika syrjäkaupungilla ja täällä ei siis todellakaan ole mitään kaupungin sykettä, joka vetäisi kaduille :) Kuulostaa ehkä vähän erakolta, mutta viihdyn yksinkin aika hyvin. Seinät eivät siis siinä mielessä kaadu päälle, mutta toki kaipaan erityisesti miestäni, perhettäni ja läheisimpiä ystäviäni. Onneksi yhteyttä voi pitää muillakin tavoilla kuin kasvokkain! Tämä nyt muutenkin on elämässäni arkipäivää, koska lainkaan kaikki ystäväni eivät asu kanssani samalla paikkakunnalla. Veljeni sentään molemmat ovat Tampereella, ja heitä näen varmaan ihan yhtä usein nyt Helsingistä kuin Tampereeltakin päin :D

Tämän postauksen kuvitus on muuten asunnostani, tai miten sen nyt sanoisi, asuintalostani? Olen varmaan selittänyt tämän sata kertaa mutta siis asun yksin asuvan naisen omakotitalon yläkerrassa. Minulla on oma huone joka on tilava, lisäksi käytössäni on tuossa viimeisessä kuvassa näkyvä eteisaula (lähinnä ”käytän” sitä kun keitän teetä tai käytän mikroa). Lisäksi yläkerrassa on minun kylppäri-vessa-yhdistelmäni, jota vuokraemäntäni joskus käyttää myös. Hänen työhuoneensa ja makkarinsa on myös tässä ylhäällä. Hän kuitenkin viettää aikaansa enimmäkseen alhaalla, jossa on olohuone, keittiö, vielä yksi makkari ja kellarissa saunatilat. Jaamme siis keittiön siinä mielessä, että käyn siellä tekemässä ruokaa. Nyt olen toiminut siten, että teen ruokaa maanantai-iltana isomman satsin ja melkeinpä pärjään sillä koko viikon. Huoneessani minulla on pieni jääkaappi-pakastin. Kuulostaa varmaan, että tämä talo olisi aivan valtavan suuri, mutta näin ei ole vaan huonejako vain on aika tiheä ja lisäksi talo on tosi vanha ja se tuo mukanaan omia omituisuuksia kuten söpösti vinot portaat :) Ne ovat kylläkin söpöt vain niin kauan kuin niitä kulkee pimeässä ja meinaa horjahtaa… Lisään talosta enemmän kuvia kunhan saan aikaiseksi kysyttyä vielä luvan vuokraemännältäni.

Nyt taidan päivän ajatustyön vastapainoksi kutoa vähän jotain, niin saavat kädetkin töitä. Ciao!

-Marianna