Missä mennään

En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa sanaakaan tänne blogiin nyt muutamaan viikkoon. En oikein vieläkään tiedä, mitä kertoisin, mutta kirjoitan silti.

Isäni on kuollut. Minun rakas, ihana, 58-vuotias isäni kuoli kaksi ja puoli viikkoa sitten. Isä oli toisesta vaivastaan sairaalassa, kun sitten kuoli täysin yllättäen. Tämän vuoksi olemme koko perhe olleet niin yllättyneitä ja järkyttyneitä. Emme yhtään osanneet odottaa että näin kävisi.

Isän kuolema tuntuu aivan hirveältä. Olen toki joskus ajatellut, että on se sitten kamalaa kun toinen vanhemmista kuolee. Mutta en osannut odottaa tällaista. Ja miten tätä oloa voisikaan kuvitella, tai edes kuvailla? Kaiken kaikkiaan koko tämä järkytys ja suruaika ovat olleet jotenkin ihan erilaisia mitä olisin arvellut. Aluksi olin ihan shokissa. Tajusin kyllä asian mutta sairaalaan mennessä tunsin, kuinka jokin haalea sumuverho laskeutui päälleni. En parkunut huutoitkua, pystyin kävelemään isän luo reippaasti, pystyin puhumaankin. Isä tosin ei siinä vaiheessa enää puhunut mitään eikä kuullut meitä, ainakaan tästä maailmasta. Itkin kyllä mutta jotenkin en saanut tunteita tuossa vaiheessa vielä ihan täysin pintaan. Sama juttu viikkoa myöhemmin, kun isäni saapui valkoisessa arkussa kotikuntamme kappelille. Itketti ja suretti, mutta jotenkin olin kummallisen tyyni. Nyt menneen viikon aikana tuokin kuori on rakoillut ja olenkin ansiokkaasti surrut ja itkenyt tuskaani joka ikinen päivä.

Kuollessaan isä näytti nukkuvalta. Ihan samalta, kuorsaavalta ihmiseltä joka kotonakin sängyssä tuhisi ja olisi avannut silmänsä, kun vähän olisi kylkeen tökkinyt. Tämä sairaalassa maannut isäni vain ei enää avannut silmiään. Saimme onneksi äitini ja veljieni kanssa pitää isää kädestä ja olla hänen luonaan isän elämän viimeiset hetket. Tuo hetki on syöpynyt mieleeni ikiajoiksi ja en oikein tiedä, haluanko unohtaa vai muistaa sen. Kuitenkin halusin olla isän luona, saattaa matkaan, antaa luvan mennä. Ajattelin mielessäni, kuinka isä iloisena käveli valoon päin ja heilutti meille veikeä ilme kasvoillaan, kuten hänellä aina eläessä oli. Isä ei tuntisi enää kipua, sairautta eikä väsymystä ja siitä tunsin kaiken kamaluuden keskellä iloa: nyt isä saisi vihdoin levätä. Eikä töitäkään tarvitsisi enää tehdä, pihoja aurata ja rassata autoa talvisin lumen alta. Eikä koskaan enää palelisi, ei sattuisi, rasittaisi eikä väsyttäisi. Vain rauha jäisi.

Toissapäivänä sitten saatoimme isän sukulaisten ja ystävien keskeltä haudan lepoon kotikylän multiin. Isä eli koko elämänsä samassa paikassa, syntymäkodissaan pienellä paikkakunnalla. Kun nyt katson tuon lapsuudenkotini pihassa mihin tahansa suuntaan, näen hänen kättensä jäljet: talo, sauna, puukasat, autot, varastot, tiet, metsät. Isä teki ja muokkasi tuota kaikkea koko elämänsä ja rakasti asua juuri siinä paikassa, mistä pari viikkoa sitten lähti viimeisen kerran. Lauantaina hautajaisissa tunsin hirveää surua ja ikävää, ja tuska repi rintaa kun veljeni, mieheni ja serkkuni kantoivat hänen kevyttä arkkuaan. Isä sanoi aina eläessään, että kun hän tästä maailmasta lähtee, niin emme saisi jäädä suremaan. Mutta olepa surematta! Välillä ahdistaa niin, kuin rinnassa olisi valtava, verestävä aukko josta sydän on revitty pois. Välillä taas voin haikean kiitollisena muistella isää ja yhteisiä 27 vuottamme. Olen loputtoman onnellinen ja kiitollinen siitä, että sain nuo vuodet, koska kaikilla ei ole sitäkään. En silti ajatellut, että joutuisin tähän tilanteeseen näin nuorena.

Isäni oli hyvä, lämminsydäminen ja avulias ihminen. Hän välitti kaikista, siis ihan kaikista, eikä koskaan puhunut toisista ihmisistä pahaa. Isäni oli lempeä ja avoin persoona, joka rakasti meitä: äitiäni 38 onnellista vuotta, minua ja veljiäni koko meidän elinaikamme. Ystävät olivat isälle tärkeitä ja niitä hänellä olikin iso liuta. Isä myös välitti joka ikisestä ihmisestä, ja jaksoi aina jutella ja kiinnostua ihan kaikkien asioista, niin tuttujen kuin tuntemattomienkin. Miten nyt näenkään isän hyvyyden aivan eri valossa kuin ennen, hän oli varsinainen laupias samarialainen kaikille. Isä ahersi taukoamatta niin töissä kuin kotonakin ja onkin niin outoa, että isä ei enää käppäile kotipihallamme pannuhuoneelta puuliiverille. Eikä pöristele punaisella pakettiautolla pihaan.

Kaipaan niin hirveästi sinua, isä. Olit minulle ja veljilleni maailman paras isä ja äidilleni ihana aviomies kaikki nämä menneet vuodet. Rakastamme sinua aina ja emme koskaan unohda sinua. Kunpa olisimme saaneet jatkaa yhteistä taivaltamme tässä maailmassa vielä pidempään. Mutta mikä olisi tarpeeksi? Koska voisi sanoa, että tämä riittää? Ei kai koskaan, mutta ainahan se aika loppuu kesken. Sydämemme täyttyvät kiitollisuudella ja ilolla menneistä päivistä, mutta nyt sinne ei mahdu muuta kuin surua ja ikävää. Vieläkin välillä ajattelen, että mikään tästä ei ole totta… Ja että yhtäkkiä vain ilmestyisit ovelle iloisesti tervehtien. Pystyn niin helposti kuvittelemaan sinut tekemään tuon, että minun pitää ihan pakottaa itseni uskomaan, että et enää koskaan tule ovellemme. Etkä minnekään muuallekaan. Olet vain sydämessäni, aina.

Kaikesta kuolemisesta on loppukin mystisyys kadonnut nyt täysin. Isä uskoi aina, että kuoleman jälkeen tästä maailmasta mennään jonnekin. Minä uskon näin myös ja se onkin yksi pieni valopilkku tässä surkeudessa: jos vielä kerran kohtaisimme. Kuolema ei enää pelota minua, miten se voisi olla mitään kamalaa jos ihana isäni on hymyillen vastassa.

Siihen asti kuitenkin pitää jaksaa jatkaa ilman isää.

Mainokset

4 kommenttia artikkeliin ”Missä mennään

  1. Otan osaa suruusi ja voin todella sanoa, että tiedän täsmälleen nuo tunteet ja ajatukset mitä tunnet, sillä oman isäni menetin itse vuonna 2006 ollessani 28 vuotias. Itke, sure, muistele ja kirjoita, nämä auttoivat minua pahimman yli <3 Voimia ja jaksamista sinulle ja läheisillesi.

    Tykkää

    • Kiitos neuvoista Katjuska. Ystävien lohdutukset ja osanotot lämmittävät mieltäni todella, mutta kaikkein eniten tsemppaavat saman kokeneiden sanat. Nuorena isän menettäminen tuntuu kyllä hirveältä. Olen yrittänyt antaa surun ja muiden tunteiden tulla, sillä niiden patoaminen se vasta pahalta tuntuu.
      Välillä tuntuu, että isän tai esimerkiksi omien häideni muisteleminen (juuri ennen kuin isä kuoli, hän pääsi vielä häihin) tekee niin kipeää että en halua ajatella niitä asioita nyt. Kätken nuo asiat ennemmin sydämeeni ja mietin niitä sitten, kun olo alkaa vähän helpottaa.

      Tykkää

  2. Olet ollut ajatuksissamme ❤. Voimia ja haleja ❤. Niin ihanasti olet kirjoittanut että kyyneleet valuivat silmistä. Kaunis teksti. Anna itsellesi aikaa surra ja sitten kun on haavat pikkuisen parantuneet niin silloin voi muistella yhteisiä hetkiä ja vaalia niitä sydämessä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s