Yksin työskentelyä ja Pohjanmaan reissu

Kylläpäs tässä blogin kirjoittamisessa on käynyt hassusti, kun luulin tosiaan Helsinkiin lähtiessäni että kirjoittelen tyyliin joka ilta ja kuvaan hirveästi ja blogini nousee ihan uusiin sfääreihin (not). Nyt olen siis ollut Helsingissä kolmisen viikkoa ja saanut aikaseksi yhden postauksen! Sillä lailla… Yksi syyni siihen, miksi en aina kirjoittele, on se että kuvittelen olevani hirveän kiireinen opiskelujeni kanssa iltaisin. Eli siis että lukisin esim. niihin kahteen tenttiin jotka minulla on pian tulossa. Totuus on kuitenkin se, että hirveästä opiskelukiireestä huolimatta olen tällä viikolla avannut tenttimateriaalin ihan kymmenen minuutin ajaksi! Ja sekin oli eilen illalla 21.50. Kymmeneltä menin nukkumaan. Että kiirusta pitää toden totta…

Positiivista on kuitenkin se, että Helsingissä oleminen on alkanut sujua päivä päivältä paremmin. Töissä olen päässyt kiinni juttuun ainakin jollain lailla ja hieman sosiaalista elämääkin olen saanut ympärilleni. Oma lukunsa on puhelias vuokraemäntäni, josta on myös seuraa yllin kyllin :) Ihan alussa olin luonnollisesti aika hukassa ja miehestäni erillään oleminen oli melkoista tunteiden myllerrystä. Nyt kun alkoi kolmas viikonloppu kotona, niin huomaan että kurjuus arkiviikolla on tasaantunut ja muuttunut neutraaliksi. Aivan yhtä ihanaa se kotiin tuleminen kyllä oli tänäänkin, mutta suuntaus on kuitenkin se että viikot ovat menneet kivasti ja aikakaan ei ole tullut pitkäksi. Siitä huolimatta laskin, että vuoden pestistä on enää 49 viikkoa jäljellä, pian voisi hankkia aamukamman.. :D Tänään pidin pomoni kanssa palaveria työaikajärjestelyistä ja vapaista. Työn kannalta huono asia on se, että minulla on jonkin verran pakollisia menoja täällä Tampereella (oikoja ja tenttejä) ja näiden menojenkin kanssa olen joutunut hyväksymään sen tosiasian, että en pääse käytännössä lainkaan sivuaineeni luennoille tänä vuonna. Siispä aika kirjatenttimisellä aion suorittaa koko hallintotieteen appron, katsotaan mitä siitä tulee. Muutenhan asialla ei olisi kiire mutta haluaisin ensi keväänä saada kandin paperit, ja mahdollisesti Saksaan syksyllä lähtiessä haluaisin, että kandiopintoja ei olisi enää jäljellä, vaan yksi selkeä kokonaisuus olisi valmiina. Näin voisin Saksassa mennä opiskelemaan maisteriohjelmaan.

Nyt hairahdin vähän sivupolulle, kun piti alun perin kertoa siitä, millaista töissä on ollut. Työni on luonteeltaan erittäin itsenäistä ja omatoimista, käytännössä olen saanut (melko runsaan kyllä) paketin taustatietoa vastuualueistani, ja niiden pohjalta minun tulee itse luoda työnkuvani ja tehdä projektisuunnitelma. Näin perus duunarina olen jotenkin aina tottunut siihen, että teen parhaani siinä asiassa mitä minun käsketään tehdä, ja se on riittänyt. Nyt kuitenkin olen tavallaan itse oma valvojani ja ohjaajani, vaikka toki saan esimiehiltäni ohjausta ja neuvoja jos niitä tarvitsen. Hyvin erityylistä tämä työ kuitenkin on verrattuna mihinkään niistä töistä joita aiemmin olen tehnyt. Jo pelkkä toimistossa istuminen aiheuttaa minulle pienimuotoista kulttuurishokkia, vaikka olen jo pahimmasta vaiheesta päässyt yli. ;)

Yksin työskentely kohdallani tarkoittaa siis sekä ihan konkreettista toimistossa yksin istumista että sitä, että minulla ei varsinaisesti pomoni lisäksi ole muita työkavereita. Kuten kerroinkin aiemmin niin ihmisiä on kyllä ympärilläni paljon, mutta minun kanssani samaa työtä tekeviä ei ole kuin yksi. Tämä on myös ollut totuttelun paikka hoitajia ja lääkäreitä kuhiseviin hammashoitoloihin verrattuna. Vaikka kuten sanoin niin olen saanut ihan hyvän otteen työstäni, niin kyllä päivittäin sellaista ihmettelyä ja hakemista on tosi paljon. Lisäksi olen huomannut, että ihan tosissaan ikävöin potilastöihin. Kaipaan sekä potilaskontaktia että käsillä tekemistä. Vaikka menin yliopistoonkin sillä ajatuksella että haluan käyttää enemmän aivojani, niin silti nyt kaipaan jotain kouriintuntuvampaa tekemistä. Olen vähän tähän avuksi jo suunnitellutkin jotain, katsotaan kuinka siinä käy :)

Olen silti kaikesta alkusekavuudesta huolimatta suorastaan yllättynyt, miten hyvä itsekuri minulla on tuossa työssäni nyt ollut. Teen kyllä töitä koko ajan, hyvin harvon hairahdan mihinkään surffailemaan, henk. koht. sähköpostini tarkistan ehkä kaksi kertaa työpäivän aikana ja Iltalehden nettisivun kerran, senkin yleensä aamun kahvitauolla. Samaten olen saanut jonkinlaisen punaisen langan kyllä pidettyä työnteossa niin, että suurinpiirtein aamuisin tiedän mitä alan tekemään ja hyvässä lykyssä senkin, mitä teen seuraavana päivänäkin. Ehkä minustakin vielä hyvä aivotyöläinen tulee! ;)

Sitten ihan toiseen asiaan eli Pohjanmaan reissun kuvitukseen, joka on ihan tyystin jäänyt esittelemättä. Viime aikoina kuvat ovat blogissa olleet tosi vähissä, koska valon määrä työajan ulkopuolella on aivan olematon ja kuvien ottaminen vaikeaa. Harkitsen tässä juuri tripodin ostoa, sen avulla voisin itseäni kuvailla pitkin Helsingin lähiöitä ;) Katsotaan, lähdenkö koskaan asukuvien linjalle tai muutenkaan kuvaamaan systemaattisesti itseäni. Tai no kovin kauas ei oikeastaan tarvitse edes lähteä, kun katsotte tuolta sivun oikeasta reunasta Instagram-tiliäni. Tällä viikolla olen nähkääs tehnyt oman selfie-ennätykseni. Otan kuvat yleensä aina heti aamulla kun tulen töihin, koska olen laittautunut siistiksi töitä varten niin itseään viitsii kuvatakin. Illalla tukka takussa muutaman tunnin möllöttämisen jälkeen hämärässä huoneessa ei oikein tunnu siltä, että ottaisinpa itsestäni kivan kuvan. Haha.

Pohjanmaan nurkilla innostuimme Jonnan kanssa vähän kuvailemaan, tai no minun loistoideani oli saada itsestäni luontevia luontokuvia. Katsokaa itse…

 

IMG_3400

Tukka hyvin, kaikki hyvin? Onneksi tuulta oli vain noin 25 m/s.

IMG_3405

Jonnan koirapallerot Luna ja Muru ovat niitä harvoja koiria, joista pidän. Tuttuni tietävätkin että en siis tosiaan ole mikään dog-lover, ja mitä isompi, kuolaavampi ja karvaakaristavampi yksilö on kyseessä, niin sitä vähemmän fanitan kyseistä haukkua. Nämä miniwuffet ovat kuitenkin ihan kivoja :D

IMG_3407

IMG_3414

Jees jees, ai lav juu ja silleen.

IMG_3425

”Who´s a good doggie?! Who?!”

IMG_3418

Taas tuli huomattua, kuinka kertakaikkisen hirveää on olla kuvattava. Inhoan joka hetkeä ja olen äärimmäisen vaivaantunut, vaikka kuvaaja olisi kuinka tuttu. Kesällä bannerikuvien kanssa oli ihan sama juttu. Luulen ettei bannerini tule ihan pian uudistumaan.. ;)

Nyt taidan siirtyä sohvalle. Mukavaa viikonlopun alkua!

-Marianna

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Yksin työskentelyä ja Pohjanmaan reissu

  1. No oli siä joukos sentään jokunen hyvä kuvakin :D… Mutta mä oon huomannu myös sen, että jos kuvaaja osaa tsempata oikeella lailla, niin siä kameran edes voi olla kivakin olla :) Että ei se vika oo aina kuvattavassa ;)

    Tykkää

    • Joo kyllä nää teknisesti ihan onnistuneita oli, suurimmassa osassa vaan tukka tuuli naamalle niin ettei tiennyt, kuka kuvassa oli, tai sitten asento oli niin typerän kivettynyt että näytin aika hölmöltä x) Ja niin tosiaan, sulla on hyviäkin kokemuksia kuvattavana olemisesta! ;) Noh, mä en näissä kuvissa lähtisi kyllä kuvaajaa pelkästään syyttämään, mallin kokemattomuus noin yleensä teki vaan pöhelön olon :D

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s